Että sellainen kirjoitustauko. Nimenomaan kirjoitustauko - kuvattua on nimittäin tullut senkin edestä. Paljon ja kaikenlaista. Etenkin Sagan kanssa on toteutettu jos jonkinlaisia ideoita ja niihin sekä niiden saamaan palautteeseen liittyen tuli mieleen asia, josta voisi hyvinkin tarinoida hiukan.
Kuvaan hyvin monentyylisiä kuvia sisältäen niin useimmiten erilaisten tapahtumien ja tilaisuuksien keskellä syntyvät tilannekuvat, tavalliset eläinten rakenne/näyttelykuvat ja peruspotretit sekä kaikkea siltä väliltä. Omat projektini kuitenkin tuppaavat sekä tyylillisesti että sisällöllisesti poikkeamaan varsinkin perinteisesti lemmikki- tai kesyeläinkuvista aina enemmän tai vähemmän. Niissä on myös usein, etenkin Sagan kohdalla, käytössä erilaista rekvisiittaa ja kuvauspaikatkin ovat varsin moninaisia. Tähän liittyen nämä kuvat saavat helposti useita "voi koiraparkaa", "koira ei taatusti tykkää" ja "koira miettii, että kunhan tämän nyt jotenkuten kestän niin pääsen onneksi pian pois" -tyyppisiä kommentteja.
 | |
| Tämä kuva muuten tuli julkaistuksi Inspire- Digital or Not Fine Art Photography Magazine -taidelehdessä 28.4.2017 Parhaan lemmikkikuvan maininnalla |
Voisin sinänsä tarinoida ja turinoida aiheesta koiravalokuvaus ja koirien kuvaaminen vaikka kuinka ja pitkään, mutta koska yksi meidän suosikkikouluttajistamme (etenkin rally-tokon ja uudempana aluevaltauksena myös noseworkin alalla) eli Kinnusen Elli on pari vuotta sitten kirjoittanut aiheesta erinomaisen blogipostauksen niin linkkaan näin niinkuin aluksi ja perusasioiden selventämiseksi sen tähän. Allekirjoitan noin niinkuin suunnilleen kaiken. Koiravalokuvaus kouluttajan näkökulmasta.
 |
| Mummokoiran 10v synttärikuvat ja sopivasti löytynyt nenänpidike |
Olen henkilökohtaisesti onnistunut tässä abouttiarallaa viimeisen vuoden aikana saamaan (ahkerasti treenaamalla, totta kai) aikaiseksi tilanteen, että kaikki oman lauman koirat pysyvät suunnilleen paikoillaan sellaisen hetken että niistä kykenee ottamaan kuvan vaikka kukaan ei ihan iholla kiinni pitäisikään, mummokoira Silvaa lukuunottamatta pysähtyminen pelaa yllättävän nätisti, Doriksen yltiömäisen typerää ja tympiintynyttä perusilmettä ja kaikenmoisia vähemmän esteettisiä naamanvääntelyjä lukuunottamatta ilmeetkin pelaavat ja aktiivisimmin kameran edessä käyvät tyypit - käytännössä Saga ja jossain määrin Chesterkin - osaavat myös kiivetä ja nostaa kinttujaan erilaisille kohteille sekä hypätä niiden yli. Omien juttujen tekemistä kameran edessä ei jostain syystä suuresti ole tarvinnut vinttikoirille opettaa. Wonder why *sarkasmi*.
 |
| Se koiranomistajan ylpeä ja onnellinen hetki kun habitukseltaan viitapirua ja saippuapalaa muistuttava juniorikoira pysyy paikoillaan kokonaista viisi minuuttia! |
Mitä tulee sitten niihin rekvisiittoihin ja mielenkiintoisiin kuvauspaikkoihin, niin totta, Sagaa on tässä sitten viime marraskuun kuvattu esimerkiksi joululyhtyä, tikarijäljennöstä ja tulppaanikoria kantaen, niin tonttu- kuin ylioppilaslakki päässä ja jos jonkinnäköisissä paikoissa joihin kuuluvat esimerkiksi Turun Teatterisilta ja onton puunrungon sisäpuoli. Kuten postauksen kuvista voi havaita, sen päässä ja korvissa on ollut koruja, sulkia ja kukkia. Että mitenkäs tämä sitten?
Ensinnäkin joka ainoa rekvisiitta on hyvin tarkasti katsottu ja valikoitu niin, että se on mahdollisimman sopiva ja mukava koiran pitää tai kantaa ja kuvauspaikatkin totta kai katsotaan sen mukaan, että niissä kuvaaminen on järkevää ja turvallista. Olen aina ihan herttaisen hauska ilmestys askartelukaupoissa, markkinoilla sun muualla etsiessäni milloin mitäkin koirankin käyttöön sopivaa kuvausrekvisiittaa. Toisekseen Saga on paitsi turkkirodun edustaja jolle on normaalia esimerkiksi pitää korvissaan ja tukassaan pompuloita tai päässään ruokailun aikana myssyä estämässä tukkaa päätymästä suuhun, myös aktiivinen harrastuskoira. Käytännöllisesti katsoen kaikki kuvatessa tehtävät jutut menevät jostakin harrastuslajista tutulla käskyllä ja logiikalla, vaikka esineet ja ympäristöt vähän vaihtuvatkin.
Palkatta ei meillä koiramallienkaan tarvitse työskennellä, vaan ne saavat kuvaustilanteissa ahkerasti kehuja ja namia. Mitä vaikeampi tehtävä tai häiriörikkaampi ympäristö, sitä useammin ja parempaa palkkaa hommasta saa. Etenkin oman lauman fiksut afgaanit ovat sisäistäneet asian sangen hyvin ja ovat yleensä jonossa muistuttamassa olemassaolostaan ja osallistumishalukkuudestaan aina kun kamera otetaan esille vähänkään koirakuvaukseen viittaavassa tilanteessa. Koiran kannalta kuvaustilanne onkin lähinnä hauska ja helppo häiriötreeni jossa ihminen näyttää tosi typerältä rämpiessään maan tasolta ja itse saa paljon palkkaa verrattain vähällä ja lyhytkestoisella tekemisellä. Siis tosi kannattavaa ja kivaa hommaa.
 |
| Hupsistakeikkaa, tuulenpuuska pääsi yllättämään pääsiäiskuvauksissa |
Jos nyt puhutaan Sagan kanssa tehdyistä kuvauksista niin keskimääräinen työskentelyjärjestys menee suunnilleen seuraavasti:
Kun ensin on saatu idea, todettu se toteuttamiskelpoiseksi ja hankittu tarvittavat rekvisiitat, lähdetään yleensä pohtimaan kuvauspaikkaa ja haluttua valoa/säätä. Emme ole ihan sokerista sen paremmin minä kuin koirakaan, joten aina toisinaan (kuten esimerkiksi eilen) saatetaan hyvinkin kuvata pienessä vesisateessa jos valo, aika ja paikka osuvat muuten nappiin. Osa lokaatioista vaatii yllättävän paljonkin sompailua, ajelua ja rämpimistä, osa löytyy ihan vierestä ja on helposti saavutettavissa ja käytettävissä milloin hyvänsä. Jos taas mennään esimerkiksi kaupungille johonkin tiettyyn paikkaan kuvaamaan on pohdittava myös paikan ruuhkaisuutta. Paitsi koiralle tulevan häiriön määrä ja laatu, myös mahdollisuus omaan keskittymiseen merkkaa aika paljon - esimerkiksi keskellä kaupunkia tulppaanikimppua korissa pitelevä koira herättää ymmärrettävästi melkoisesti huomiota ja erilaisia kysymyksiä. Useimmiten kuvaan Sagan kanssa keskenäni, mutta jos mukana on assari niin mennään toki hänenkin aikataulujensa ehdoilla.
 |
| Tässä ollaan Korpilahdella ihan omalla pihalla, talven jäljiltä nurin mennyt omenapuu oli oikein sopiva tausta |
Kun paikka ja aika on valittu ja homma toteutumassa, alkaa kotona koiran valmistelu. Puretaan tarpeen mukaan arkiponnarit korvista ja päästä, harjataan ja puunataan turkkia läpi sen minkä tarvitsee. Kerätään tarpeelliset tavarat mukaan siinä sivussa - ja näihin kuuluvat sitten myös ne kuvausnamit. Joskus osaa tukkavirityksistä voi kuvauspaikalle olevan matkan mukaan laittaa jo kotosalla, useimmiten ne tulee väkerreltyä paikan päällä, mutta esimerkiksi sulkakuvien suhteen tein sulkien kohdille suurimman osan kiinnitysponnareista jo kotona. Aika yleistä on, että jo tässä vaiheessa koira on varsin onnellinen koska tietää pääsevänsä mukaan johonkin kivaan. Saga useimmiten torkkuu tyytyväisenä sylissäni kun tukkaa laitetaan, mitä se taas ei todellakaan tee arkiturkinhoitotoimenpiteiden aikana. Mikäli käytössä on jotain erityisen haastavaa rekvisiittaa tai koiran tarvitsee tehdä jotain tavallisesta istumisesta/makaamisesta/seisomisesta/luoksetulosta kovasti poikkeavaa, on hommaa yleensä harjoiteltu muutamia kertoja naksuttimen kanssa edellispäivinä. Tästä esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa joulukuvien varsin painava, rämisevä ja kantokohdaltaan hankala joululyhty, jonka nostamista ja pitämistä klikkeröitiin pari päivää ennen kuvaustilannetta jolloin se sitten olikin enää vain kiva ja ehdottomasti huomionarvoinen kapistus - treeni ja positiivisuus kannattaa aina.
 |
| Valonkantaja vauhdissa - tonttulakki silmillä on ihan must! |
Kuvauspaikalla katsellaan se paras (tai ne parhaat) spotti ja mennään jo valmiiksi suunnilleen siihen tekemään loppuja valmisteluja. Tässä kohtaa viimeistään kerrotaan koiralle, että hommasta ihan oikeasti saa palkkaa. Riippuen siitä olenko touhussa yksin vai onko mukana joku assari - yleisesti ottaen joku tuttu tai kaveri jota Saga pitää hyvin tosissaan yhtenä 'omista' ihmisistään - laitellaan asioita sopivassa tahdissa valmiiksi. Kuvauksesta riippuen hommaan kuluu parista minuutista jopa puoleen tuntiin. Sulkakuvien kohdalla näpertämistä saattoi riittää jopa pidemmäksi aikaa, mutta jätin työn touhussani katsomatta kelloa. Mikäli en ole keskenäni, pääsen tässä kohdin ottamaan pari testikuvaa sopivan valotuksen, etäisyyden ja kuvakulman löytämiseksi, muussa tapauksessa nekin tulee tehtyä vasta kun valmistelut on saatu kokonaan loppuun.
Koira ohjataan tai peruutellaan eksaktisti sopivaan paikkaan joko namiavusteisesti tai ilman. Saga on onneksi varsin hyvin myös kauko-ohjattavissa joten sen voi osoittaa vaikkapa kiipeämään puunrungon tai kivenlohkareen päälle. Koska se on tässä vaiheessa jo käskyn alla, tarvitaan hihnaa hyvin harvoin. Kun oikea paikka ja asento on löytynyt, annetaan tarvittaessa kannettava esine halutulla tavalla ja sen perään paikkakäsky. Tässä vaiheessa kuvaaja pääsee yksinkin kuvatessaan aloittamaan parhaaseen kuvauspaikkaan siirtymisen, kyykistymisen tai rämpimisen. Siitä eteenpäin homma eteneekin sitten fiiliksen ja tilanteen mukaan samalla kaavalla eri asentojen ja kuvakulmien tai paikkojen suhteen. Välissä muistetaan palkata koiraa riittävän paljon, mielummin liikaa kuin liian vähän sekä sosiaalisesti (eli kehulla, erilaisilla kehuilla saa usein vähän erilaisia ilmeitä) että sillä namilla eikä vaadita liian pitkäkestoisia suorituksia.
 |
| Kesäneito kukkien keskellä ja ihana Vernadan koru |
 |
| 30.6. pääsi puolestaan tämä otos Inspireen. Vinttikoirissa on minusta aina ollut jotain sangen lohikäärmemäistä ja siitä se idea sitten lähti |
Koko postauksen pointti? Kuvaamisesta voi ja ehdottomasti myös kannattaa tehdä koiralle kivaa! Erilaiset rekvisiitat ja kuvauspaikat ovat mahdollisia ja niiden valikoima laaja kun perustaitoja (nouto, pito, kiipeäminen, kauko-ohjaus jne) on ja hommaa muistetaan tehdä koiran ehdoilla. Meillä karvakuonot tykkäävät kuvaussessioista eikä ketään väkisin pakoteta kyyhöttämään kameran eteen, vaan porukka on oppinut hommaan sen verran hyvin, että halukkaita on melkeinpä aina enemmän kuin tarve olisi :)
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti