Syksy sitten tuli.
Olen nähtävästi kehittänyt jokavuotisen perinteen kuvaamisen ja tämän vuodenajan välille. Tulee meinaan suunnilleen kasvettua kiinni kameraan näihin aikoihin. Olisi kiva sanoa, että kun se syksy nyt vaan on niin kaunis, että pitää hyödyntää, mutta asia ei harmillisesti ole ihan niin yksinkertainen tai varsinkaan valoisa. Lähinnä päin vastoin.
Syksyihin on jo pitkään liittynyt elämässäni kaikenlaista ikävää, joka tuppaa nousemaan mielen päälle vuosienkin takaa aina tuossa syys-lokakuun koittaessa. Kuvaamisesta on tullut sekä keino käsitellä asioita, että pakopaikka.
Lokakuun ensimmäisenä maanantaina ehkä enimmäkseen jälkimmäistä. Ennen neuvottelu- ja kokoustaidon luentoa nappasin tutun, mutta ensi kertaa kamerani eteen lupautuneen ihmisen matkaan, ja lähdettiin vähän katselemaan syksyistä maailmaa ja kokeilemaan että miten se yhteistyö linssin läpi mahtaisi toimia.
Ei valittamista. Ei maanataiaamussa eikä yhteistyössä - mallissa nyt varsinkaan.
Todella erilaisia ideoita ja fiiliksiä kokeiltiin ja käytiin läpi ja loppukaneetti oli, että tätä täytyy harrastaa jatkossakin. Hyvä niin. Maanantaiaamu sujui harvinaisen rattoisasti ja mukavissa merkeissä, siitä suuri kiitos Stinalle!
Kyseinen päivä kokonaisuudessaan kyllä kääntyi sittemmin hyvinkin tyypilliseksi maanantaiksi, kun luentoni alkamisajankohtana totesin olevani en vain väärässä rakennuksessa - mitä siis sattuu itse kullekkin vähän väliä ja joka ei tuolla rannalla juurikaan haittaa, koska yleensä luento on sitten siinä viereisessä tönössä -, vaan kokonaan väärällä KAMPUKSELLA. Näin kolmannen vuoden opiskelijana täytyy todeta, että erinomaisen hienosti hoidettu. Hipsin sitten läppärit ja kameratarvikkeet laukussani itsekseni kiroillen ja nauraen muutaman mäen verran ylöspäin (ja kirosin taas koko Jyväskylän mäkineen alimpaan hornankattilaan) ja saavuin kyseiselle läsnäolopakolliselle luennolle vajaat puoli tuntia myöhässä. Maanantai tosiaan...
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti