Harmautta kuvina ja teksteinä

Aloitetaan niistä kuvista, sillä tämän pitäisi olla valokuvausblogi. Eräidenkin harjoituskisojen jälkeen koiria juoksuttaessa tapahtui harvinaisen hyvin ajoitettu, joskin täysin ennalta-aavistamaton joutsenparin ylilento. Aikaa lintujen havaitsemisesta siihen kun kamera osoittikin jo taivaalle meni ehkä maksimissaan sekunti, joten suurtakaan säätövaraa ei siinä vaiheessa ollut. Eipä se mitään, pienellä kirkkauden jälkihillinnällä kuvista tuli omalla tavallaan todella kauniita.

 Niin, pitäisi. Toisaalta olen uskaltanut mainita profiilissanikin kirjoittelevani. Melko aktiivisesti for real. Yleensä kuvaaminen ja kirjoittaminen menevät limittäin, mutta tänä syksynä muutaman vikon jatkuvan kuvauskohteiden etsiskelyn ja asioiden pysyviksi muistikuviksi taltioimisen jälkeen kävi niin, että kamera(t) laitettiin hyllylle ja alkoi tekstin tuottaminen aivan yhtä kiivaaseen tahtiin. Käsittelen usein asioita kirjoittamalla, joten liekö siinä syy tähän maniaan. Sen sijaan en juuri koskaan saa aikaiseksi mitään edes etäisesti omalla asteikollani julkaisukelpoiseen viittaavaa. Nyt kävi toisin. Molemmat raapaleet tai lyhyet novellit on jo julkaistu harhakuvassa, mutta ehkä tämän kerran laitan ne tännekkin kun sopivat otsikon alle ja näiden kuvien kanssa samoihin fiiliksiin. 

Ensimmäinen kantaa nimeä Ei mitään?

Ei enää unettomia öitä, sanovat ihmiset lohduttaakseen. Ei enää epävarmuutta, huolta ja pelkoa. Kun sateisella kadulla vilkaisee taakseen, siellä ei ole ketään. Ei pitänytkään ja sen tietää kyllä. Silti on pakko vilkaista kerran, ehkä toisenkin. Jos sitten noin kolmentoista vilkaisun kuluttua sadeverhon takaa erottuukin hahmo, edes etäisesti tapoihinsa urautuneen mielen tutuksi väitettävissä oleva, vie katseen suuntaaminen takaisin eteenpäin aivan liian kauan. Vaikka järki tietää, etteivät märällä asvaltilla pysäytetyn musiikin tuomassa puolihiljaisuudessa kaikuvat askeleet voi olla sitä mitä mieli sekä toivoo että pelkää, epäilys ei haihdu heti. Ehkä se ei osaa, ehkä et enää kaikkien niiden iltojen, päivien ja viikkojen jälkeen yksinkertaisesti osaa.

Sade saa hakata katuja rauhassa ja ihmiset kulkea ohi, kukin tavallaan. Kaikesta jää silti jäljet. Vedestä ajan myötä vahvimpaankin kallioon, ihmisistä toisiinsa ja muistoista mieleen. Kohtaamisia kadulla, katsahduksia kaupungin hälinässä ja ties missä. Sanoja, lauseita, keskusteluja. Hetkiä toinen toisensa jälkeen, niitä jotka jaksavat vuosia myöhemminkin hymyilyttää – ja niitä joita muistellessa on pakko painaa katseensa alas, niin kipeää ne edelleen tekevät. Unettomia öitä. Pelkoa, epävarmuutta ja huolta. Niihin oppii, oppii koska on pakko. Ja kun ihmismielestä on kyse, poisoppiminen on kymmeniä kertoja vaikeampaa.

Silloinkin, kun opittua vahvistamassa ei enää ole mitään.

Ja toiselle kehitin pitkän harkinnan jälkeen harhakuvaan otsikoksi Hukkumavaara, vaikka Merestä taitaisi olla parempi vaihtoehto

Kuin katsoisi hukkuvaa joka syvään veteen ajauduttuaan väsyy eikä pääsekään enää rantaan omin avuin tai kykene pysymään pinnalla riittävän kauan tullakseen autetuksi takaisin turvaan. Loppuvaiheessa avun huutaminenkin on mahdotonta, sillä paniikin, pelon ja epätoivonkin läpi ihmisessä syvällä asuva selviytymisvaisto ohjaa kaiken jäljelläolevan energian hengittämiseen. Ja kun se sitten loppuu, ei jäljellä ole enää mitään. Meri ottaa omansa ja pelastajien on palaaminen tyhjin käsin.

Kuka pakottaa lähtemään itsekseen ulapalle, kysymme usein, kun taas yksi seppele heitetään menetetyn muistoksi aallokkoon. Ei sinne tahallisesti mennä hukkumaan, ei tietenkään. Ehkä ajateltu matka olikin liian pitkä, oma uimataito ruostunut salakavalasti vuosien varrella, ehkä ajantaju katosi matkaa tehdessä tai voimakkaampi virtaus jäi reissua suunnitellessa kokonaan huomiomatta, tuli yllätyksenä ja vei mennessään. Tai ehkä tuuli yksinkertaisesti kääntyi vastaan ja aallokko nousi liian korkeaksi. Sellaista sattuu, sellaista voi sattua kenelle tahansa.

Näky hukkuvasta säilyy usein mielessä iäti jokaista yksityiskohtaansa myöten. Jo kun pelastajat kiitävät kohti tapahtumapaikkaa, etsivät uhria, ehkä parhaassa tapauksessa elvyttävät elotonta, on meidän roolimme katsoa avuttomina vierestä syytellen itseämme. Eikä se siihen jää. Miksi en mennyt mukaan, seuraksi, kuljettanut turvaan, pitänyt pinnalla? Miksi en varoitellut tarpeeksi kovaan ääneen, että siellä on syvää ja kova virtaus, älä hyvä ihminen sinne mene. Miksi soitin oikeat, osaavammat auttajat hätiin niin myöhään enkä heti silloin, kun havaitsin ettei oma uimataitoni riitä pelastajaksi. Miksi, miksi ja miksi?

Joskus pelastajat ehtivät ajoissa. Onneksi, huokaamme. Vaara ja vaikeudet eivät kuitenkaan ole ohi sillä sekunnilla kun uhri – vielä elävänä – saadaan ylös vedestä tai sydän elvytyksen kautta lyömään. Ei lähellekkään. Mahdollinen hapenpuute, hypotermia, vettä keuhkoissa... Alkuvaiheen karikkojenkin vähitellen kääntyessä osaksi menneisyyttä muisto pinnan alle joutumisesta elää edelleen. Hädän hetkellä koetut pelko ja paniikki eivät unohdu, vaan niiden mieleen jättämät arvet umpeutuvat äärimmäisen hitaasti, jos lainkaan. Vahinko voi olla pysyvää ja paluu takaisin arkeen pitkääkin pidempi tie.

Meren äärelle palaaminen ei ole helppoa, jos on kerrankin kokenut sen synkimmät syöverit, tullut riepotelluksi pitkin kivikkoa virran mukana ja päässyt kokemaan pelon hukkumisesta. Tai katsonut vierestä niin tapahtuvan. Silti jokin armottomassa, lähestulkoon äärettömässä ulapassa vetää meitä kerta toisensa jälkeen puoleensa. Eikä riitä, että istuu rantakivillä katselemassa aallokkoa tuuli kasvoja kutitellen. Veteen on mentävä, tavalla tai toisella. On kohdattava virtaukset, myrskyt ja tyrskyt, koeteltava omia voimia ja kilvoiteltava muiden kanssa. Ihmisluonto vain on sellainen, hyvässä ja pahassa. 

Disclaimer: olen toivottoman huono keksimään nimiä ja otsikoita, varsinkaan näille lyhyemmille teksteille. Kehityskohtia, kehityskohtia...