Poikkeusaikojen hyvänä asiana tulee näemmä sekä kuvattua että kirjoitettua suhteellisen runsaasti. Viimeisimpänä onnistuin vihdoinkin kirjoittamaan epilogin ja viimeisen pisteen jo aiemmin täällä olleelle Was it Worth it? -novellille
Sen verran aikaa sen julkaisusta on, että postataan tähän koko teksti kaikkine osineen.
Trigger warning kiusaamisesta, seksuaalivähemmistöjen syrjinnästä ja kuolemasta aihepiireinä. Tarina on fiktiota, vaikka yhteyksiä tosielämään löytyykin
***
Sen verran aikaa sen julkaisusta on, että postataan tähän koko teksti kaikkine osineen.
Trigger warning kiusaamisesta, seksuaalivähemmistöjen syrjinnästä ja kuolemasta aihepiireinä. Tarina on fiktiota, vaikka yhteyksiä tosielämään löytyykin
***
”Homo!” joku
sihahtaa kun kävelet ohi ruuhkaisella käytävällä. Toinen sukii
portaikossa hiuksiaan näyttävästi kun ohitat sen kavereineen.
Nauru raikuu siellä ja täällä. Tiedämme kaikki vallan hyvin,
että osa siitä on sulle osoitettua pilkkaa. Tiedämme kaikki,
emmekä tee mitään. Minkä sille edes mahtaisi? Sitä paitsi, olet
niin cool ja itsevarma, ettet kuitenkaan välitä tai säiky,
sanoivatpa ne mitä tahansa. Tai sanoimmepa me mitä tahansa.
On vain asioita, joihin on jossain vaiheessa lähdettävä mukaan
olivat ne alkuunsa vähän epäilyttäviä tahi eivät. Röökiä,
viinaa, herjojen - ja ehkä joskus vähän konkreettisempienkin
asioiden – heittelyä jne. Porukkaan kuulumisella on hintansa.
Mutta jos ei kuulu, saa varmasti jonakin päivänä turpiinsa kuten
ne pari pitkälettistä jätkää viime viikolla. Tai voi
vähintäänkin sanoa hyvästit sosiaaliselle elämälle.
Päivästä toiseen
samaa. Sanavarasto kasvaa, jätkät keksivät lyödä vetoa siitä,
kuka lopulta saa sut edes värähtämään niitä huuteluja. Mä
seison rivissä aplodeeramassa kun se lopulta tapahtuu by Jonas.
Haluutko huoranpenikka turpiis? Ei mitään, sori Daniel, oot
viitosen auki. Homo, homo, homo, homo, homppeli, ehkä sen
kakskymmentä kertaa putkeen muiden lyödessä tahtia kengänkärjillä.
Justus, sä kanssa, vitonen tänne, nauraa Cita Markuksen kainalossa
kiehnäten. Siinä välissä rehtori kävelee ohi ja hetken on täysin
hiljaista, mutta Daniel norkoilee edelleen ovella niin, että sulla
ei ole oikeutta poistua paikalta. Tuijotat meitä hiljaisempia
ilmeettä.
”Siinäkö
kaikki?” on sun ainoat sanasi, ennen kuin Jonas lopulta keksii sen.
”Ooksä aina ollu
noi vitun ruma? Mä ehkä ottaisin itteni hengiltä jos näyttäsin
tolta!”
Siinä se.
Ensimmäisen kerran kenenkään meistä nähden sä sävähdät ja se
riittää porukalle, riittää Markukselle ja Citalle ja
Stoffellekin. Naurunremakka alkaa, joku nuoremmista nulikoista
heittää parit paperitollot sun huppuusi ja kaikki muu hukkuukin
sitten niihin aplodeihin. Mä taputan mukana, koska koko käytävä
taputtaa, mutta katson sun perääsi kaikkea muuta kuin tyytyväisenä
tilanteeseen. Se ei lopultakaan ollut kivaa eikä hienoa. Oikeasti.
Seuraavana päivänä samaa vitsiä kierrätetään oikein urakalla
ja meininki vaan hurjistuu kesää kohden. Kun todistukset jaetaan sä
saat stipendin, toisen ja kolmannenkin. Porukka nauraa ja vittuilee,
mutta mä olen hiljaa. Se ei ole enää hyvä vitsi eikä touhu
coolia. Pysyn silti muun porukan mukana ja pidän suuni kiinni aina
siihen saakka, kunnes yläasteen portit sulkeutuu meidän kaikkien
takana ja yks aikakausi mun elämässä on oikeasti ohi.
**
**
Neljä vuotta
myöhemmin
Auton
renkaat narisevat lumella kun pyörittelen turhan ison kaaran
parkkiin ahtaalle pihalle. Alkutalven kaaos on pahimmillaan näinä
marraskuun ensimmäisinä päivinä lumimyrskyjen jälleen kerran
yllätettyä ihmiset. On se kumma, kun ei voida varautua siihen että
talvi todellakin tulee joka helvetin vuosi.
Nousen
autosta ja sytytän tupakan. Kädet tärisevät hetken, mutta
nikotiini auttaa, rauhoittaa, palauttaa maanpinnalle ja niin
edelleen. Taivaalta yllättävän hiljakseen leijaileva lumi tarttuu
silmäripsiin muttei se haittaa, sillä maskara on vedenpitävää
tänään. Sen on pakko olla. Vilkaisen kelloon ja totean olevani
juuri tarkalleen ajoissa. Minä hetkenä hyvänsä. Puhallan savut
pihalle keuhkoista tietyssä rytmissä pitääkseni itseni
jotakuinkin järkevänä ja tyynenä, muttei se ihan täysin toimi
siltikään. Puhelin soi ja vastaan siihen.
”Joo.
Olen, täällä... Ei vielä, ei oo näkyny. Juu, suoraan täältä.
Ei, en usko. Avain on missä? Pitää hakea... Okei, me tullaan
hiljakseltaan sit sinne. Voi mennä hetki. Totta kai. Jeps. Kiitos,
te myös. Nähdään!” Puhelin taskuun, auton ovet lukkoon ja nopea
vilkaisu vasemmalle, kohti ovea.
Kiskon
tummansinistä kaulahuivia tiukemmin ympärilleni ja silloin näen
sen.
Näen
sinut.
Viime
kerrasta on aikaa, liikaa aikaa. Kaksi kuukautta. Viime puhelustakin
jo viikko. Et pyytänyt minua tänne kyydiksi suoraan, vaan toive
tuli useamman ihmisen kautta ja ymmärrän sen tavallaan ihan liian
hyvin. Niin kuin kaiken muunkin, melkein.
Nyt kävelet sairaalan ruuhkaisen pihan läpi yhä ontuen ja vaikeannäköisesti, mutta pää pystyssä. Heti kun katseesi kiinnittyy kohti sitä paikkaa jossa seison, vedän vielä kerran pakkasilmaa keuhkoihini ja käännyn kokonaan kohti sinua. Hymyilen, vaikka jokainen solu päässä huutaa hätäännystä ja huolta, paniikkia ja tunteiden totaalista sekamelskaa. Jos totta puhutaan, mun tekisi mieli juosta karkuun, mutta se ei ole vaihtoehto. Ei tänään eikä enää.
Nyt kävelet sairaalan ruuhkaisen pihan läpi yhä ontuen ja vaikeannäköisesti, mutta pää pystyssä. Heti kun katseesi kiinnittyy kohti sitä paikkaa jossa seison, vedän vielä kerran pakkasilmaa keuhkoihini ja käännyn kokonaan kohti sinua. Hymyilen, vaikka jokainen solu päässä huutaa hätäännystä ja huolta, paniikkia ja tunteiden totaalista sekamelskaa. Jos totta puhutaan, mun tekisi mieli juosta karkuun, mutta se ei ole vaihtoehto. Ei tänään eikä enää.
Oikeasti
sen ei olisi pitänyt olla vaihtoehto koskaan.
Miten
tähän hetkeen tultiin? Neljä, ei, lähestulkoon viisi vuotta
sitten me katseltiin kuinka kuljit pitkin koulun käytäviä ihan
kuin mikään ei koskaan voisi koskettaa sua. Ne muutamat harvat
kerrat kun joku sai silminnähtävän reaktion typeryyksilleen meni
inhimillisyyden piikkiin. Niihin tartuttiin, totta kai, mutta ei
kukaan ikinä oikeasti saanut sua murtumaan.
Tai
sai. Sä et vaan näyttänyt sitä meille. Etkä kenellekään
muulle. Et ennen kuin muuta vaihtoehtoa ei enää ollut. Eikä se
silloinkaan ollut sun valintasi, asiat vaan menivät niin. Karkasivat
käsistä ja hallinnasta ja päätyivät siihen missä me ollaan nyt.
Ja onneksi niin, sillä huonompikin vaihtoehto oli olemassa.
”Mistä
ihmeestä lähtien sä olet polttanu?”
Siitä
lähtien kun sinä menit ja meinasit menettää henkesi, ajattelen
hiljaa mielessäni, mutta sanat eivät onneksi nouse huulille saakka,
sillä siihen mulla on liikaa itsehillintää. Eikä se olisi edes
tottakaan. Oikea vastaus olisi että kasiluokan syksystä saakka,
enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti aina, kun elämä on
riittävän hankalaa. Loppujen lopuksi sekin on nyt liikaa
sanottavaksi, joten tyydyn hymähtämään ja tumppaamaan savukkeeni
uuteen lumeen. Olen omillani.
”Parempi?”
Sä
hymähdät takaisin, nyökkäät ja otat ne pari askelta jotka
tarvitaan saamaan sut kosketusetäisyydelle. Halaus on lämmin ja
ystävällinen, epäröimätön, ja mäkin kykenen juuri ja juuri
pakottamaan kaiken tunnemyrskyni taka-alalle jotta pystyn kietomaan
käteni sun harteillesi itkemättä.
Kun
lopulta päästät irti, on kaikki mun jotenkuten kyhäämäni
suunnitellut lauseet ja kysymykset kadonneet kauas pois mielestäni.
Tosiasiassa sen ei ole mitään väliä. On hetkiä jotka ei vaadi
sanoja, ja jotenkin mä tiedän tän olevan yksi niistä. Napsautan
auton ovet auki ja nostan sun kamasi takakonttiin vain siirtyäkseni
sitten takaisin ratin taakse. Kun meillä molemmilla on turvavyöt –
sua ei tarvitse edes muistuttaa etten aja metriäkään ilman että
jokainen matkustaja on köyttänyt itsensä kiinni – ja auto käy,
jään hetkeksi katsomaan sua ennen liikkeellelähtöä. Ensimmäistä
kertaa lähestulkoon vuoteen näen sun hymyilevän aidosti ja
tosissasi ja se on kaiken jälkeen tärkeintä. Kohotat huvittuneen
oloisena kulmiasi kun auto ei vieläkään liiku, mutta vasta sun
sanasi saavat mut nostamaan kytkintä.
”Kotiin,
kiitos.”
**
Puoli vuotta
myöhemmin
Tuuli
vasten mun kasvojani on yllättävän kylmä kun kuljen pitkin joen
rantaa.
Kevät
on jo niin pitkällä, että iltakymmeneltäkin ilmassa on vielä
valoa jopa näinä päivinä joina aurinko itsessään ei
varsinaisesti käväise pilvireunojen ulkopuolella kertaakaan.
Sadekuurot ovat karkoittaneet suurimman osan lenkkeilijöistä, joten
olen yksin. Ehkä hyvä niin.
Siitä
marraskuisesta päivästä on nyt puoli vuotta. Tarkalleen. Muistan
vieläkin elävästi niin ne isot lumihiutaleet silmäripsissäni
kuin käsieni tärinänkin sinua odotellessa. Muistan katseet, sanat,
äänenpainot ja eleet jotka mun on aina yhtä helppo huomata
silloinkin, kun en tietoisesti edes tarkkaile niitä. Muistan oman
jännitykseni, puolittaisen paniikin joka sitten vaihtui hiljaiseksi
helpotukseksi ja jopa osittain iloksi. Kaikki näytti pitkästä
aikaa hyvältä, valoa tunnelin päässä ja suunta kohti sitä oli
löytynyt. Me kaikki oltiin vähintäänkin varovaisen onnellisia,
moni oikeasti riemuissaan. Mun päässäni liikkui silti, niin sinä
päivänä kuin vielä myöhemminkin, ajatus siitä ettei saisi
luottaa liikaa ja ottaa asioita itsestäänselvyyksinä, mutta
työnsin sen pois kerta toisensa jälkeen ja keskityin olemaan
mahdollisimman positiivinen. En vieläkään tiedä, oliko se väärin
vai lähinnä täysin merkityksetöntä lopputuleman kannalta.
”On
vain ajateltava, että hän sai lopulta rauhan.”
Ne
olivat sun sisaresi viimeiset sanat mulle hautajaisten jälkeen.
Niillä sanoin sut myös saatettiin haudan lepoon. Niihin mulla ei
ollut mitään lisättävää, eikä ole vieläkään. Niin paljon
kun mä toivonkin, ettei näin olisi käynyt ja vaikka kaipaan sua
takaisin lopun ikääni - ja tiedän etten ole ainoa – on noissa
sanoissa järki ja totuus, sillä ainakaan sä et kärsi enää.
Näin
Stoffen viikko sitten kaupungilla. Se huomasi mut ja jäi hetkeksi
juttelemaankin. Yläasteen ihmisistä, varsinkaan niistä
suosituista, se on ainoa jonka kanssa olen ollut yhteyksissä
viimeisten neljän vuoden aikana. Hyvä niin, sillä se on myös
ainoa jolle olisin koskaan edes voinut harkita kertovani tän
uutisen. Siitä on tullut aikuinen ihminen siinä missä mustakin, ja
ehkä juuri siksi mä uskalsin lausua sille ääneen kaikessa
koruttomuudessaan täysin suoraan, ettei sua enää ole. Tiesin ettei
se nauraisi tai sanoisi mitään turhanpäiväistä ja typerää.
Eikä sanonutkaan. Tajuten jo mun äänensävystä ja olemuksestani
mitä ne sanat merkkasivat sillä hetkellä mulle se osoitti
aikuistumisensa kääntämällä katseensa pois oikeasti
järkyttyneenä ja surren. Ei sanoja, ei kysymyksiä, ei uteluja.
Vain se ihmismäinen ja fiksu reaktio vailla peittelyjä.
Cita,
Justus, Daniel... Koska en tunne ketään niistä nykyään on
oikeesti mahdotonta sanoa varmaksi, mutten usko että kukaan niistä
olisi reagoinut samoin. Osannut tajuta ilman lisävihjeitä miten
isosta asiasta on kyse. Jonas? Ainoa asia jonka Stoffe sanoi
yläasteaikoihin viitaten oli, että Jonas olis aika hiljaista poikaa
nyt ja syystäkin. Se on ihan fiksu, kuulemma. Nykyään siis. Tiedän
niiden olevan Stoffen kanssa väleissä, joten on melko varmaa että
uutinen kulkee aikanaan eteenpäin sillekkin. Mä haluan uskoa että
Stoffe on sen suhteen oikeessa, vaikkei sillä oikeasti väliä enää
olekaan. Ei sun kannaltasi, eikä varmaan kenenkään muunkaan. Mä
vaan toivon että niin on. Että se on hiljaa.
Me
oltiin lapsia, okei ehkä jo nuoria. Joka tapauksessa keskenkasvuisia
ja keinottomia ja typeriä eikä tajuttu miten paljon meidän teot ja
sanat ja valinnat vaikuttivat muuhunkin kuin omaan elämään. Elämä
oli siinä hetkessä, niissä päivissä niillä käytävillä ja
vain se oli olevinaan todellista. Kenellekkään ei varmaan koskaan
tullut mieleenkään, että niillä sanoilla ja tempauksilla mitä
sen koulun seinien sisällä tapahtui olisi väliä enään
aikuisiässä. Koulumenestys ja arvosanat – siinä kaikki minkä
merkitys tulevaisuuden kannalta piti tiedostaa. Niiden, jotka
tiedostivat menevänsä amikseen ei tarvinnut pohtia puoleksikaan
niin paljon ajankäyttöään sun muuta koulunkäyntihuttua kuin
lukioon tähtäävien. Niin tai näin, yläasteen loputtua sen
maailman piti olla taaksejäänyttä elämää ja puhdasta historiaa,
jonka teoista ja tekemättä jättämisistä voisi jalomielisesti ja
muka-aikuismaisesti ajatellen korkeintaan ottaa opiksi jossain
kohdin, muttei kuitenkaan vastata enää millään tavoin, ja joka
viimeistään ekan lukio- tai amisvuoden aikana painuisi lopullisesti
unholaan.
Mitä
vanhemmaksi mä tulen, sitä selvemmin pystyn näkemään että
maailma ei toimi sillä tavoin. Että jokainen lause, jokainen katse
ja jokainen teko voi olla paljon merkityksellisempi kuin ikinä itse
voisi sillä hetkellä kuvitellakkaan. Että ihmismuisti on pitkä ja
voimakas eikä vähiten ikävien kokemusten kohdalla. Että
kasautuessaan ne kokemukset, hyvässä ja pahassa, muuttavat ihmistä.
Jos joku olisi mulle silloin yläkoulun käytävällä muun joukon
mukana taputtaessani tullut kertomaan, että viiden vuoden kuluttua
ne hetket pyörii päässäni tällaisen katumuksen ja häpeän
säestäminä, olisin varmaan nauranut päin naamaa. Ehkä jokseenkin
kummeksuen ja epävarmasti, mutta nauranut kuitenkin. Sillä enhän
mä mitään tehnyt, oikeasti. Paitsi annoin suosionosoituksia muiden
mukana niille ihmisille jotka käyttivät ison osan aikaansa
pitämällä hauskaa toisten kustannuksella. Hyvä on, ehkä joskus
sanoin jotain vähemmän fiksua, mutta vain jonon jatkona.
Kuusitoistakesäinen minä ei osannut nähdä sitä ja sen
merkitystä, sitä että niillä aplodeilla valittiin puolia tai että
niin ei olisi tarvinnut tehdä. Tai siihen jonoon mennä ensinkään.
Että muitakin vaihtoehtoja oli oikeasti olemassa, eikä
sisäpiirijutut tai kotibileet tai muut laumaan kuulumisen edut
oikeasti olleet sen kaiken arvoisia. Ettei sellainen ikinä voi olla
yhdenkään ihmisen ahdistuksen, epävarmuuden tai pahimmillaan jopa
menetetyn tulevaisuuden arvoista.
Saati
sitten sitä, että niin oikeasti voisi tapahtua.
Kaupunki
on hiljainen. Olen kulkenut näitä polkuja satoja ja tuhansia
kertoja ennenkin, mutta sun poislähtösi jälkeen kadunkulmat,
puistot ja monet muut paikat tuntuvat erilaisilta ja vierailta. Mä
etsin sua edelleen väkijoukoista ja vastaantulijoiden virrasta,
vaikka tiedän ettet ole tai tule koskaan enää olemaan siellä,
enkä mä varmaan koskaan totu siihen. Sateessa on muistoja, rannan
maisemissa on muistoja, kaikkialla on muistoja. Keskustelunpätkiä,
katseita, sanoja jotka kertoivat paljon niin hyvässä kuin
pahassakin - hiljaisuuksia jotka varsinkin loppuaikoina kertoivat
enemmän kuin tuhatkaan sanaa.
Sytytän
tupakan ja käännän katseeni merelle päin. Vaikka sade tulee
taivaalta alas vetenä, se voisi yhtä hyvin olla yhä niitä
marraskuun valtavia lumihiutaleita koskettaessaan mun kasvojani.
Valehtelisin jos väittäisin, etten antaisi mitä tahansa
päästäkseni takaisin siihen päivään saati sitten aikoihin
vuosia ennen sitä, toimimaan toisin ja olemaan fiksumpi. Muistoista
päälimmäisenä nikotiinihöyryjen pidellessä mua taas kerran
etäällä viime aikoina liian tutuiksi tulleista kyyneleistä mun
mielessäni häilyy sun itsevarman oloiset askeleesi koulun
käytävillä. Kuinka mä silloin pidinkään sua vahvana ja coolina,
ihmisenä joka selviää aina ja kaikesta menestyen erinomaisesti. Ja
kuinka väärässä sitten lopulta olinkaan.
Tuuli
pyyhkäisee vesisateen hetkeksi suoraan vasten mun kasvojani kun
päädyn painamaan katseeni maahan.
Olin
väärässä.
Tänä
iltana mikään määrä nikotiinia ei riitä.
**
Auringonlasku.
Seison
sillalla kämmenet viilenevää kaidetta vasten, katse kauas merelle
päin. Sitä samaa siltaa ylittäessäni näin sut aikanaan
ensimmäisen kerran yläasteen jälkeen. Pysäytin
kädenheilautuksella ja sitä kautta me jäätiin juttelemaan. Sekin
oli syksy. Harvinaisen sateinen ja myrskyisä sellainen, jopa
täkäläiseksi syksyksi. Mä olin juuri saanut lukioni loppuun,
jäänyt ilman opiskelupaikkaa kuten moni muukin pääsykokeiden
ensikertalainen ja olin ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti
vapaa valitsemaan, mitä omalla ajallani ja elämälläni tahdoin
tehdä. Sinä nimenomaisena päivänä olin matkalla eräästäkin
työhaastattelusta takaisin kotiin, kun näin ja tunnistin sut
vastaantulevassa ihmisvirrassa. Muistan hämärästi että mulla oli
melko suuret luulot siitä, että se kyseinen työpaikka olisi voinut
antaa tulevaisuudelle hyvän suunnan, mutta niin ei käynyt. Sen
sijaan se lyhyt, hapuileva ja hämmentynyt kohtaaminen sillalla
muutti pysyvästi mun koko elämäni.
Sä
olet ollut poissa jo yli kaksi vuotta. Siinä ajassa mun olettaisi jo
monen kertaan tottuneen ajatukseen siitä, ettei me enää kohdata
tässä maailmassa. Mä en ole tottunut siihen. En kertaakaan. Etsin
edelleen sua katseellani ihmisjoukosta tutuissa paikoissa, tarkistan
puhelimeni keskellä yötä odottaen ja peläten viestiä siitä,
että sulle on sattunut jotain ja kaikki vaihtoehdot ovat huonoja,
pitää vain odottaa ja toivoa ja katsoa kuinka käy.
Sille,
miten ihmisistä tulee tärkeitä toisilleen, ei ole olemassa kaavaa.
Ei oppikirjaa eikä sääntöjä. Ei ainakaan sellaisia, joita elämä
noudattaisi. Koskaan ei voi tietää, kuka ja millä tavalla jättää
jälkensä suhun - tai kehen sä jätät jälkesi. Tahallaan tai
tarkoittamatta.
Olisinko mä
voinut pelastaa sut?
Se
on kysymys, johon en tule koskaan saamaan vastausta. Kyllä mä sen
tiedän. Siitä huolimatta mun päässäni kulkee päivästä toiseen
kaikki ne hetket ja risteyskohdat, joissa olisin voinut toimia
toisin. Rehellisyyden nimissä mun olisi pitänyt toimia
toisin. Makaan öitä valveilla soimaten itseäni niin kouluaikojen
typeristä lauseista ja teoista kuin loppuaikojen kymmenistä
sanomatta ja tekemättä jättämisistänikin. Pohdin, olisitko sä
yhä täällä jos olisin tehnyt niin ja tehnyt näin ja pitänyt
pääni, ollut fiksumpi ja viisaampi, nähnyt ja tajunnut asiat
paremmin ajoissa. Pimeässä huoneessa hiljaisuuden keskellä olen
toisinaan aivan tuhannen varma, että juuri mun sanani ja tekoni
jossain tietyssä tilanteessa olivat se merkittävin tekijä, joka
tyrkkäsi sut liian kauas selviytymisen rajan toiselle puolen. Silti
vastauksia ei ole ja tiedän, ettei se mene niin.
Sua
ei voida enää pelastaa, mutta ehkä joku muu voidaan.
On
hämmentävää, kuinka ihmisen muisti toimii. Ajan kuluessa mun
mieleeni on hiljalleen noussut yhtä ja toista susta ja toisaalta
myös musta itsestäni. Vei aika kauan että kykenin
yksityiskohtaisesti käymään läpi niitä kaikkia kouluaikojen
hetkiä. Nyt vuosia myöhemmin näen sen kaiken paljon selkeämmin.
Paljon on asioita, joita en olisi halunnut muistaa, mutta paljon myös
hyvää ja lohdullista. Sellaista joka on auttanut mua eteenpäin.
Näin
Stoffea ja Jonasta vajaat kolme kuukautta sitten. Se olikin
ensimmäinen kerta viimeksimainitun kanssa kasvokkain sitten
yläasteen. Väistämättä me ajauduttiin lopulta puhumaan susta,
vaikka alkuun sitä kaikin keinoin taidettiin vältelläkkin. Jonas,
pitkän hiljaisuuden ja lattiaan tuijottelun jälkeen, totesi
ykskantaan hyvin koruttomasti ja rehellisenä olleensa 'yksi helvetin
idiootti' silloin aikanaan. Vastasin sille, että niin me kaikki
taidettiin jossain määrin olla, enkä pysty pitämään sitä
valheena vieläkään. Me oltiin mitä me oltiin, me kaikki. Kuten jo
totesin, loppupeleissä yksittäisistä sanoista ja lauseista
vääntämisessä ei ole mitään järkeä ja what is done is done.
Jokainen meistä kantaa niitä tyhmyyksiä mukanaan hamaan loppuun
asti. Ja toisaalta - hyvässä ja pahassa - jokainen meistä on
muuttunut. Kasvanut aikuiseksi, kukin tavallaan.
Aurinko
alkaa olla painunut jo kokonaan taivaanrannan taa ja tuuli puhaltaa
kylmästi. On ihan sama montako tuntia mä tässä seison pohtimassa
näitä asioita, eivät ne sillä häviä eikä se tuo sua takas.
Silti näiden vuosien aikana olen löytänyt itseni satoja jollen
tuhansia kertoja niiden ihan samojen ajatusten keskeltä, ja tulen
taatusti löytämään vastakin. Siihen on vain totuttava. Se ei ole
vaarallista saati kuolemaksi, vaikka välillä sattuukin aivan
saatanasti. Se on mun taakkani se.
Ihmisvirta
on jatkanut tasaiseen tahtiin kulkuaan ja katsahdettuani kelloon
tiedän, että mun on liityttävä pian taas itsekin osaksi sitä.
Pujottelen kohmeisin sormin kuulokkeet korviini, painan nappia ja
käännän kasvoni vielä hetkeksi vasten tuulta juuri kun Walking on
Carsin suosikkibiisin ensimmäiset tahdit alkavat soida.
This is the
safest way to go, nobody get's hurt
"Just joo."
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti